keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Vuoden 2014 parhaat hetket! ♥

Vuotta 2014 ei ole enää paljon jäljellä, joten varmasti pieni katsaus vuoteeni olisi paikallaan. Paljon on tapahtunut kuten aina, mutta rehellisesti sanottuna tämä vuosi ei ole ollut parhaimmasta päästä. Lähes vuoden tauko urheilusta, ero poikakaverista ja rakkaan ihmisen kuolema eivät ole olleet helppoja paikkoja. Mukavia asioita on myös sattunut, eikä niitä pidä koskaan unohtaa. Lukion aloitus ja siellä tutustuminen uusiin ihmisiin ja näin ollen uusien ystävien saaminen. Perhe on myös koossa, eikä kukaan ole ollut hengenvaarassa joten siinäkin on myös yksi positiivinen asia listaan. Rasitusmurtuman toipuminen on myös yksi hyvä juttu vuoteeni. Mieluummin mietin niitä positiivisia kuin negatiivisia juttuja, sillä muuten tuntuisi siltä, että yksi vuosi olisi mennyt ihan hukkaan.
Ajattelin aluksi tekeväni tavanomaisen uudenvuoden postauksen, jossa on kuvakollaaseja ja pienet selitykset vuoden parhaista hetkistä. Minulla on kuitenkin taipumus selittää asioista melko pitkästi, sillä mielestäni paljon mukavampaa kertoa asiasta josta juttua tulee kuin asiasta josta ei oikeastaan edes huvittaisi puhua. Esimerkiksi tammikuun kollaasista tulisi hyvin tylsä, sillä oikeastaan koko talvi ja kevät olivat henkilökohtaisesti aika vaikeaa aikaa, joten blogin pito ja kuvien ottaminen jäi vähemmälle.  Ja huomioikaa! nyt selitän vain parhaimmat ja mukavimmat asiat, eikä negatiivisista asioista puhuta yhtään.

Synttärit

Jo perinteeksi muodostuneet synttärit mökillämme järjestimme tänä vuonna Selviytyjät teemalla. Tytöt tekivät kakun minulle synttärilahjaksi ja oikeastaan kakun tarina oli melko lyhyt. Kun kaikki olivat syöneet vatsansa täyteen, meillä alkoi oikea kakkusota. Jos se vain minusta on kiinni niin tämä perinne pitää säilyttää, hinnalla millä hyvänsä.

Yläasteen päättyminen

Oikeastaan pelkäsin tätä päivää todella pitkään, sillä luulin että päättäreiden jälkeen menettäisin ystäväni, joiden kanssa menisin eri kouluihin. Ei siinä onneksi niin käynyt! Suurimman osan kanssa olen vieläkin vapaa-ajalla, vaikka tietenin näemme harvemmin. Päättärit olivat päättärit, eikä siitä sen enempää. Koulun puolesta meni mielestäni oikeastaan aika hyvin; stipendit fysiikasta/kemiasta sekä luokkahengen kohottajana. Jälkimmäisestä olen edelleen todella otettu, enkä voi muuta sanoa kuin että meidän luokka oli aivan mahtava! Jokaista luokkalaista onnyt  omalla tapaa ikävä, sillä kokonaisuutena luokkamme tuntui minusta kuin kodilta jossa pystyin olemaan täysin oma itseni.

Ystävystyminen upeiden ihmisten kanssa


Lukiota on nyt takana melkein puoli vuotta ja oon tutustunut aivan mahtaviin ihmisiin. Mun kavereista Henna, Elsa ja Henkka tuli Lyseoon myös ja ainakin mun mielest meistä on tullut tosi hyvät ystävät!♥ Ollaan tunnettu päiväkodista asti, muttei kuitenkaan koskaan olla oltu näin hyviä ystäviä. Tosi jännää itseasiassa, että on ystävystynyt vasta nyt ihmisten kanssa, jotka on tuntenut yli 10 vuotta. Joka tapauksessa onneksi tytöt tulivat Lyseoon, sillä Henkka, Elsa ja Henna ovat ihania kavereita ja tosi hauskoja jokainen omalla tavallaan :)
Oon tutustunut moniin ihan uusin ihmisiin vaikkapa Essiin, josta on tullut korvaamaton ystävä!♥ Ollaan Essin kanssa tosi samanlaisia, mutta tavallaan tosi erilaisia kuitenkin. Sillai jännästi :D Essin kanssa on aina super hauskaa ja me onnistutaankin usein sähläämän asioiden kanssa yhdessä aika laadukkaasti! Essi on myös auttanut mua tosi monissa jutuissa tän syksyn aikana ja ollut mun tukena tosi paljon, niinkuin tietysti muutkin mun kaverit. Tosi moniin muihinkin ihmisiin olen tutustunut, mutta kaikkia en nyt ala luettelemaan sillä haluan kertoa heistä jokaisesta sitten erikseen, joten lukisitte tätä vielä huomennakin jos tekisin niin!


Pikkuveljen sytymä

Minulle syntyi toinen pikkuveli Aarni heinäkuussa. Herttainen pikkukaveri vaikkei hän maailmasta vielä mitän ymmärräkkään. Ilari vanhempi veljeksistä ei ole pahemmin ollut mustasukkainen, mutta ilmeisesti vaikuttaahan perheenlisäys kuitenkin kolme-vuotiaaseen sen verran, että hän ikävöi minua nykyään mielestäni normaalia enemmän. Iileksestä on tullut päivä päivältä minullekkin rakkaampi, sellainen herkkä poikahan hän on ♥

Rasitusmurtuman parantuminen

Yksi vuoden mahtava päivä oli kuulla, että murtuma on parantunut. Ihmisillä meni keväällä hermot siihen kun päivittelin lonkkakipuja niin blogissa kuin ihan kasvotusten, ymmärtäähän sen, ei sitä voi käsittää kukaan muu kuin minä, kuinka pahalta minusta keväällä sekä kesällä tuntui. Oikeestaan sen tietää vain muutama ihminen, mutta siitä on nyt turha puhua. Oikeasti tää on ihan mahtavaa, kun voin taas liikkua ja treenata! Minulla on vielä toiveita juoksun suhteen, mutta pitää edetä varovaisesti. 

lauantai 27. joulukuuta 2014

Miten aion juoksijana jatkaa?

Melkein vuosi sitten järkyttävän kova kipu lonkassani pysäytti juoksutreenini kokonaan. En koskaan olisi voinut uskoa, että rasitusmurtuman parantuminen voi todellakin kestää näin kauan. Lähes vuosi! Siinä ajassa olisi luutunut, ties kuinka monta "normaalia" murtumaa.

Muutama viikko sitten sain lääkäriltä lausunnon lonkasta otetuista kuvista, jota olin odottanut todella pitkään. Lääkärin mukaan murtuma on käytännössä parantunut, joten pikkuhiljaa voin päästä jo todellisten treenien makuun. Ikävä kyllä, pitkänmatkanjuoksu pysyy vielä jonkin aikaa kieltolistalla, mutta lyhyemmät matkat ovat jo sallittuja. 

#tb kesään 2013, pikkuisen rimpula...
Viime syksynä olin jo oikeastaan luovuttanut juoksun suhteen ja aloinkin harkita sen lopettamista, ja keskityväni muuhun liikuntaan. Koskaan ei kuitenkaan kannata luovuttaa, vaikka vastoinkäymisiä tulisi. Syynä ei ollut ylipäätänsä murtuma, vaan sen pitkäaikaisuus. Loppusyksystä kävin luuntiheysmittauksissa ja sieltä ei tullut ihan loistavia uutisia. Vaikka olen ollut jo yli vuolen reippaasti normaalipainon puolella, luuntiheyteni on jokseenkin heikko. Se on vielä ihan normaalilukemissa, mutta rajan minimilukemissa. Luojan kiitos osteoporoosia ei ole, mutta luuntiheyden parantuminen vie suhteellisen pitkän ajan. Välttämättä vuodessa tilanne ei ole vielä paljoa parempi, mutta parin vuoden kuluttua kaikki on jo paljon paremmin, niin lääkäri sanoi.
En siis usko, että vuonna 2015 puolimaratoneja vielä juostaan, mutta eihän se estä minua treenaamasta lyhyemmille matkoille kuten vaikkapa 5000 metrin- tai myöhemmin 10 000 metrin kilpailuihin. Ei kilpailuja monia tule, mutta muutamia jos kaikki menee hyvin.

Tytsy väsyneenä ensimmäisen puolikkaan jälkeen 
Kuinka aion kasvattaa juoksukuntoani, kuitenkaan täräyttelemällä jalkaani liikaa? Viime maanantaina keksin tähänkin loistavan keinon. Taikasanat: uinti ja erityisesti hiihto. Ei, en suinkaan vaihda lajiani hiihtoon, sillä hiihtoa olisi pitänyt harrastaa jo pitkään, mutta juoksua olen harrastanut kuitenkin jo pidempään, jokseenkin viime vuodet vasta vakavammin. Jos ja vain jos kaikki menee hyvin, aion siirtyä myöhemmin keväällä takaisin juoksun pariin, kuitenkin jättämällä pitkät matkat (yli 10 km) rauhaan. 

Tavoitteeni ei ole tulla huippujuoksijaksi, mutta päästä ensi vuonna hiukan jo kilpailun makuun. Rakastan juoksua ja kilpailemista niin paljon, että luopuminen niistä tekee tuskaa. Ei minun heti tarvitse itseäni äärirajoille treenata, enkä sitä edes voisi tehdä. Pääasia on että kehoni toipuu. Kyse on lähinnä treenimääristä ja monipuolisuudesta. Minun täytyy vain olla varovainen.

perjantai 26. joulukuuta 2014

Mitä minulle ehti tapahtua joulukuussa?


Joulukuu meni todella nopeasti, puhumattakaan sitten joulusta. En ehtinyt blogiakaan kaiken kiireen keskellä kirjoittaa. Kirjoittamattomuuteeni (ei varmaan edes sana!) vaikutti myös kova koulustressi. Rakkaan ystävän kuolema kaiken päälle sekoitti kuviot lopullisesti. Joka tapauksessa täällä sitä ollaan taas, ja pääkin on mukavasti saanut jo viikon koulustressiltä levätä.



Käsittämättömän nopeasti onkin joululoma kulunut. Kaikenlaista on jouluaskareiden ohella ehditty tekemään. Olen saanut nauttia talviliikunnasta hiihdon parissa ja jalka on kestänyt sen todella hyvin. Ehkä valoa alkaakin näkyä tunnelin päässä. Toiveita juoksun aloittamisestakin pikkuhiljaa jopa on. Pitänee kuitenkin katsoa, miten kaikki lähtee lopulta sujumaan. Toivotaan parasta!



Sain paljon positiivisia kommentteja Anorexia-tekstistäni. Halusin postauksella tuoda julki, että kaikesta voi selvitä ja anoreksia ei tarkoita sitä, että loppuelämä olisi yhtä kamppailua ruuan kanssa. Lukijoitakin kertyi valtavasti, yli 2600 ja toivottavasti joukossa on ollut edes yksi henkilö, joka on jotain hyötynyt postauksesta. Saattaa olla, että aiheesta kirjoitan tulevaisuudessa lisää. Kuitenkaan rankimmista ajoista en tule yksityiskohtaisesti kertomaan, sillä kaikkea en vain pysty teille kertomaan.



Viime tekstini kertoi rakkaasta ystävästäni Iinasta, joka kuoli erittäin yllättäen ja järkytti minun lisäksi monia Iinan läheisiä. Syyllisiä on turha tässä vaiheessa enää etsiä, "syyllisten" avulla ei kuitenkaan Iinaa takaisin voi palauttaa. Haluan vain sanoa, että Suomen terveydenhuollossa on paljon parantamisen varaa. Hoitoa täytyy vaatia kynsin ja hampain, ja silloinkaan se ei välttämättä riitä.
Tällaista kaikkea on siis joulukuussa elämässäni tapahtunut. Kohta olemmekin jo vuoden 2015 puolella. Vuosikatsaus-postausta luvassa kuitenkin myöhemmin. Hyvää tapaninpäivää kaikille!



lauantai 20. joulukuuta 2014

Lepää rauhassa Iina ♥

Tällaista tekstiä en koskaan olisi halunnut kirjoittaa, mutta näiden tapahtumien jälkeen tämä on vähintä, mitä enää rakkaan ystäväni vuoksi voin tehdä. Olkoon tämä teksti joululahjani Iinalle, sillä konkreettista lahjaa en sitten koskaan päässyt antamaankaan. Rakas ystäväni Iina nukkui ikuiseen uneen viime tiistaina. Iina oli vasta 18-vuotias nuori nainen, jolla oli vielä koko elämä edessä. Tässä ei pitänyt käydä näin, ei vain pitänyt.

Iinan oli juuri päässyt lähihoitaja-kouluun opiskelemaan ammattia, josta hän oli aina unelmoinut. Iina olisi joskus halunnut olla äiti. Ja Iina olisi kasvattanut lapsensa varmasi käsittämättömän suurella rakkaudella. Iinan olisi pitänyt elää tänä vuonna ihana joulu ja iloita siitä. Voi kumpa et olisi joutunut lähtemään, niin saisit kokea kaiken ihanan, mitä maailma voi antaa.

Iina oli luonteeltaan empaattinen, rakastava ja kaikille kiltti. Hän ei koskaan olisi voinut tehdä kenellekkään pahaa. Iina tuki minua aina, kun tukea tarvitsin ja minä myös häntä. Iina vastasi viesteihin joka kerta alle puolessa tunnissa, maksimissaan tunnin sisällä. Iina nauroi paljon ja oli iloinen ja kaunis nuori nainen. Paras muisto Iinan kanssa on tapahtunut ihan lähiviikkojen aikana, kun olimme yhdessä kuuntelemassa Suvi Teräsniskan joulukonserttia. Odotettiin Suvia konsertin jälkeen ainakin tunti, koska Suvi Teräsniska oli Iinan suurin esikuva. En ole koskaan nähnyt Iinaa niin onnellisena, kuin sen jälkeen kun hän oli tavannut Suvin. Tuosta päivästä on vain alle kolme viikkoa ja nyt Sinä olet poissa Iina ♥

Suunniteltiin yhdessä Iinan kanssa asioita mitä meidän olisi pitänyt tulevaisuudessa tehdä, ja nyt ne kaikki suunnitelmat tuhoutuvat. Meidän piti lähteä yhdessä konsertteihin ja nauttia yhdessä elämästä. Muistin tänään, mikä oli viimeinen kerta kun näin Iinan. Se oli viikko sitten, kun olin ostamassa joululahjoja. Näin Iinan sattumalta ja juttelimme hetken aikaa, kunnes molempien piti mennä. Meidän piti nähdä jonain lähi päivänä, mutta sitä päivää ei koskaan tullut. Olisimpa osannut ennustaa mitä tulisi tapahtumaan. Olisin kertonut kuinka paljon Iinaa rakastan ja kuinka tärkeä hän on minulle.
Joulu on tänä vuonna minulle ja muille Iinan läheisille raskas juhla. Joulu on rakkauden juhlaa ja aion osoittaa rakkauteni Iinalle, polttamalla jouluna kynttilää hänen muistokseen. Aion muistella yhteisiä hetkiämme ja yrittää olla iloinen noista hetkistä. Toivoisinkin niiltä jotka tämän tekstin lukevat, että myös te polttaisitte kynttilää Iinan ja tietenkin omien edesmenneiden rakkaittenne hyväksi, vaikka ette kaikki Iinaa tunteneetkaan. Näin nuoren ei vain kuuluisi kuolla. Iina rakas lepää rauhassa, missä ikinä oletkaan ♥

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Minä ja anoreksia

Minulta on joskus kysytty täällä blogissa, olenko joskus kärsinyt anoreksiasta. Ne kommentit olen poistanut mahdollisimman pian, jotta salaisuuteni ei paljastuisi. Niitä kysymyksiä ei ole pitkään aikaan tullut, sillä olen ollut normaalipainoinen jo yli vuoden. Häpesin menneisyyttäni pitkään, enkä todellakaan yli vuosi sitten olisi voinut tästä kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että miksi menneisyyttään pitää salailla? Pelkäänkö todella, että ihmiset koulun käytävällä haukkuisivat minua menneisyyteni takia? Jos niin kävisi, taitaisi kyse olla tiedon puutteesta eikä minusta itsestäni. Miksi sitten kirjoitan sairaudesta nimeltä anorexia nervosa? Koska haluan näyttää teille, kuinka paljon se voi elämästä tuhota, mutta myös sen että siitä voi myös parantua. Ja voin sanoa, että anoreksia ei ole kaunista, joten herkimmät voivat siis valmistautu tai olla lukematta ollenkaan. Olen valinnut postaukseen rumimmat kuvat, mitä minusta on tuolta ajalta saanut!


Minä 12-vuotiaana (ennen kuin aloin laihduttamaan)

Aloitin laihduttamisen 6-luokan lopulla, jolloin elämässäni oli tapahtunut paljon myllerryksiä. Monet kaverisuhteet menivät ristiin, murrosikä teki tulojaan ja ylä-asteelle siirtyminen oli edessä. Harrastin uintia, mutta olin aika pyöreä, liikunnallisuudestani huolimatta. Osittain painoni oli tietenkin lihasta, mutta herkuttelullakin oli merkitystä.


Kun ylä-aste alkoi, painoa oli tippunut jo kymmenen kiloa. Koulumatkat kuljin pyörällä, kunnes keksin, että kävely polttaisi tehokkaammin kaloreita. Aloin panostaa myös koulun käyntiin enemmän, jotta voisin olla kaikin puolin täydellinen. Harrastin tuolloin myös uintia, joten päivittäinen urheilumäärä taisi keskimäärin olla 4 tuntia päivässä. Päiväni rytmittyi siis koulun, liikunnan ja ennen kaikkea syömisen ympärille. Koulumatkaa kävellessäni, mietin mitä söisin koulussa vai söisinkö ollenkaan. Koulussa istuin tunnit hiljaa paikallani, enkä jutellut juurikaan kavereiden kanssa tunnilla, sillä halusin olla mieliksi opettajalle. Tottakai minulla oli käsi pystyssä aina kun jotain kysyttiin, mutta muuten yritin olla hiljaa. Välillä mietinkin, miten minulla kuitenkin oli kavereita, sillä en huomioinut heitä todellakaan tarpeeksi. Sellaista se tosi ystävyys taitaa olla.Ylä- ja alamäet kuljetaan yhdessä, kävi miten kävi.
Kun talvi teki tulojaan se järkyttävä kylmyys iski. Ei, ei suinkaan se talven tavallinen kylmyys, vaan kylmyys joka oli kehossa kuin olisit joka päivä ollut kipeä. Itseasiassa ruuminlämpöni oli joulusta lähtien 35 asteen korvilla, lähes mihin aikaan tahansa vuorokaudesta. Yritin viettää välitunnit usein vessassa, sillä ulkona seisominen oli helvettiä ja saisin vessassa pestä käsiäni lämpimän veden alla ja se auttoi hetkeksi.
Uinnissa tulokseni eivät parantuneet päinvastoin, ne heikentyivät. Ihmettelin, miksi niin kävi. Luulin syyn olevan liikakiloissa, mutta toisiasia oli, että olin laihduttanut lihakseni pois. Ei minulla rasvaakaan kehossa ollut, vaan kehoni kävi säästöliekillä ja otti energian sisäelimistäni.
Kun mietin seiska-luokkaa, en oikeastaan muista kuin laihdutuksen. Vaikka muistan hetkiä vaikkapa kavereiden kanssa, laihdutus onnistui pääsemään silti ajatuksiini. Toisin sanoen, joka muiston tuolta ajalta on pilannut anoreksia.


Oli huhtikuun kolmas päivä, kun jouduin sairaalaan. Muutaman kilon kuluttua, minua ei välttämättä olisi ollut enää olemassa. En suostunut syömään sairaalassa enää sitä vähäistäkään mitä ennen söin, joten en siis syönyt yhtään mitään. Miksikö niin tein? Syömättömyys auttoi ehkä hiukan, kun en päässyt enää himoliikkumaan kuten ennen. Suurin syy kuitenkin varmaan oli, että olin kirjaimellisesti sekaisin. Meni noin kuukausi ennen kuin suostuin omatoimisesti "syömään". Syöminen tarkoitti minulle sitä, että istuin kaksi tuntia syömässä yhtä porkkanan palasta. Kun pystyin syömään tarpeeksi itse, minut otettiin psykiatriselle osastolle.






Psykan puolella, todellinen taistelu vasta alkoi. Se miltä anoreksia oikeasti tuntuu, voi vaan toinen anorektikko ymmärtää. Anoreksian lisäksi kärsin masennuksesta. En hymyillyt, en itkenyt, olin vain. Koko kesäni oli yhtä tuskaa. Elin tuona kesänä ainoastaan muutaman onnellisen hetken, jotka nekin pyyhkiytyivät siihen, kuinka ahdistavaa syöminen minulle oli. Peilistä katsoi joka päivä lihavampi, rumempi ja huonompi Lili. Ajattelin että olin epäonnistunut.

Kun painoni alkoi pikkuhiljaa nousta, aivonikin alkoivat taas toimia. Vaikka syöminen ahdisti, minua motivoi se, että haluaisin joskus olla oikeasti onnellinen. Anoreksian antamaa onnea ei voi koskaan saavuttaa, sillä haluat joka kilon jälkeen olla vieläkin kevyempi. Pääsin lopulta osastolta 7 kuukauden taistelun jälkeen. Ja aloitinkin silloin tämän blogin pidon aivan sen kunniaksi!:)

Vaikka pääsin kotiin, en ollut parantunut. Syömiseni oli edelleen hyvin kontrolloitua ja suunniteltua. Minulla oli rituaaleja ennen syömistä ja syömisen jälkeen, mutta olin kuitenkin paljon terveempi kuin pitkään aikaan. Pystyin jopa syömään herkkuja! Minua kuitenkin stressasi eniten, että lihoisin jos en liikkuisi tarpeeksi. Niillä ruokamäärillä, mitä söin ei vain ollut edes mahdollista lihoa, kun vertaa missä kunnossa olin. Olin kuitenkin toisinaan hyvin onnellinen, sillä minulla oli ihanat kaverit, perhe sekä minun ei enää tarvinut olla sairaalassa.

 Seuraavana keväänä asiat menivät taas huonompaan päin. Paino putosi pikkuhiljaa, ja lopulta paino olikin huomaamatta tippunut taas sen kymmenen kiloa siitä vähäisestä painosta, minkä olin viime syksynä saavuttanut. Suurimman sysäyksen painon putoamiselle antoi Saksan reissu luokkamme kanssa. Olin kuitenkin laihtunut ja voinut huonommin koko kevään, mutta Saksassa söin oikeastaan vain salaattia ja välillä palasen leipää. Kukaan reissussa ei olisi voinut tehdä mitään paremmin, sillä minua oikeasti tuettiin reissussa eikä kukaan kuitenkaan pakottanut minua mihinkään. Ympärilläni oli joukko luokkakavereitani, jotka jaksoivat olla ympärilläni, vaikka oikeasti olisin voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Luojan kiitos sain asua kaverini kanssa samassa kodissa Saksassa, sillä yksinäisyys ei tuolloin minulle olisi ollut hyväksi.

Tämä kuva otettiin muutama viikko Saksan reissun jälkeen. Koko alkukesän pysyin oikeastaan samoissa mitoissa. En lihonut, vaan oikeastaan laihduin koko ajan enemmän, vaikka oikeasti söin kuin hevonen. Aloitin tuolloin juoksemisen, joten kulutin hurjasti kaloreita sen myötä. Suurin syy kuitenkin laihtumiseen oli, kun kehoni ei tiennyt enää miten toimia. Kun paino oli melkein samoissa lukemissa, kuin viimeksi osastolle joutuessani, sain kuulla lääkärissä elämäni pahimmat lauseet. "Jos joudut painosi laskee vielä muutaman kilon, tulet joutumaan osastolle, ja silloin sinut luetellaan krooniseksi anorektikoksi." Tuo lause tarkoitti toisin sanoen sitä, että mahdollisuuteni parantua anoreksiasta olivat hyvin pienet, jos en ryhdistyisi. Minua ei onneksi kielletty juoksemasta, sillä sen ansiosta suostuin syömään. Minulle tärkeämpää on päästä liikkumaan, kuin syödä minimaalisen vähän. Ehtona liikkumiseen oli kuitenkin, että minun pitäisi syödä niin että painoni nousisi. Olin valmis siihen, sillä rakastin liikuntaa, enkä halunnut luopua siitä.


 Yllä oleva kuva, on yksi pahimmista anoreksia ajan kuvistani. Laihtuessani, minulta lähtee selästä ja olkapäistä, sekä jaloista eniten lihaksia/(rasvaa?). Tottakai minulta kylkiluutkin törröttävät, mutta ruumiinrakenteeni on sellainen, että olkapääni ovat luonnostaan kaikista luisevimmat.

Sanon edelleen, että ripari oli yksi elämäni parhaista viikoista. Ei sen takia, että olisin tullut uskoon, vaan sen että silloin uskalsin vihdoin päästää anoreksiasta edes hetkeksi irti. Sitä iloa en ollut pitkään aikaan saanut. Onnistuin myös saamaan riparilla pari lisäkiloa, sillä riparilla tunnetusti "syödään kokoajan"! Riparilla minulla oli myös ympärilläni ihania ihmisiä, joiden ansiosta jaksoin vaikeinakin hetkinä ♥

 Loppukesästä painoa alkoi tulla lisää. En ollut enää alipainon rajoilla, vaan pääsin suurinpiirtein keskelle normaalipainoa. Elin tuona syksynä elämäni onnellisinta aikaa, sillä ajatukseni terveydestä olivat muuttuneet täysin. Liikuin hulluna, mutta söin myös hulluna! Se ahdisti, mutta paino pysyi samoissa lukemissa, joten siedin sen. Aloin nauttia elämästäni eri tavoin kuin ennen ja ysiluokasta jäikin onneksi ihania muistoja, johon anoreksia ei enää mahtunut mukaan.

Mennään vuosi eteenpäin. Miten minä nykyään voin? Aika hyvin, omasta mielestäni. Fyysisesti voin erittäin hyvin, kaiken kokemani jälkeen, mutta pääkoppa ei aina meinaa pysyä perässä. Vaikeinta on kun en nykyään pääse liikkumaan, rasitusmurtumani vuoksi. Kun en kuluta yhtä paljon kuin ennen, pelko lihomisesta kasvaa. Kun pelkää lihomista, se näkyy myös syömisessä. Tai ainakin toisinaan. Kuitenkin olen pärjännyt tänä vuonna äärettömän hyvin, verrattuna edellisvuosiin. Toivonkin että pääsisin pian liikkumaan, niin kaikki olisi suurinpiirtein kunnossa. Minun olisi helpompi syödä, eikä se ahdistaisi niin paljon kuin nykyään. Tiedän että syömishäiriö, tulee kolkuttamaan minua aina välillä varmaankin loppuelämäni ajan, mutta se annanko sille valtaa on asia erikseen. Toivottavasti tämä teksi, ei vaikuta siihen miten te minut näette. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennenkin, mutta haluan myös blogin puolella olla rehellinen, enkä vain luoda ympärilleni keinotekoisen pilvilinnan.



lauantai 1. marraskuuta 2014

Lokakuun suosikit ♥

//Lokakuun alussa oltiin katsomassa Jannika B:tä Sibeliustalolla. Tuolla naisella on ihan uskomaton ääni! // Silloin kun puissa oli vielä lehtiä... // Banaanijuustokakkua treenaavalle, miten olisi? // Hiukset kiharalle ja hymyä huulille //

// Sitä on pikkuhiljaa päästy "treenien" makuun. Uintia ja salia on hiukan kokeilu, ja uinnista ei ainakaan murtumajalka ole tullut kipeäksi // Kookosta olen nykyään käyttänyt resepteissä aika paljon, esimerkiksi tuorepuuroissa tai raakakakuissa // Iloinen uimari :-) //

// I love me -messut Hennan ja Huitsin kanssa. Pakko päästä ensi vuonna uudelleen! // Syysloman ohjelmaan kuului myös Viron reissu. Siskon kanssa oltiinkin koko reissu kiinni toisissamme ja täysin tappelematta:D Jännä juttu, sillä pari vuotta sitten emme edes sietäneet toisiamme! Joka tapauksessa, ihanaa kun ollaan nykyään niin läheisiä :-) // Tottakai Tallinnasta lähti mukaan Niket! Oliko se edes yllätys? Niin Nike-fani minusta on nykyään tullut. //

 // Ihanan Annin kanssa kuuntelemassa Diandraa raitiovaunussa. En olisi kyllä aamulla uskonut, että ratikkakeikalta itseni löytäisin :D // Raakasuklaakakku tuo jo hiukan joulun tuntua, vaikka siihen pitkä aika onkin. // Ihanan pehmoinen ja lämmin villapaita. Villapaitoja ei koskaan voi olla liikaa! //

tiistai 28. lokakuuta 2014

Oman arjen hyvät ja huonot puolet

Jokaisella on joskus hyviä ja huonoja päiviä. "Eiväthän hyvät päivät tunnu hyviltä, jos ei välissä ole huonompiakin päiviä" sanonta menee. Itse asiassa tuo lause on elämäniloani ylläpitävä motto. Hyviä sekä niitä huonompiakin päiviä tulee kaikkialla; niin koulussa, lomalla, töissä, liikunnassa sekä kotona. Niiltä ei voi välttyä missään.
Hyvän päivän tullessa, ihminen on luonnollisesti iloinen. Jopa illalla, ainakin minua hymyilyttää myös hyvän päivän jälkeenkin nukkumaan käydessä. Erityisen hyvän päivän jälkeen saattaa jopa hiukan pelätäkin huomista, sillä koskaan ei voi tietää mitä huomenna tapahtuu ja onko tiedossa huonoakin huonompi päivä.
Kun se huono päivä sitten sattuu tulemaan, tuntuu kuin maailma kaatuisi päälle. Jos jokin asia menee huonosti, jonkun mielestä koko päivä voi olla sen takia pilalla. Ei se kuitenkaan niin mene. Vaikka hullulta se kuulostaakin, jokaisessa päivässä on jotain hyvää. Oli päivä kuinka kauhea tahansa, aina löytyy jokin hyvä asia. Harvemmin me ihmiset osaammekaan arvostaa niitä huonoja päiviä, ja niiden hyviä hetkiä. Sen vuoksi päätinkin listata teille, mitkä asiat minun elämässäni ovat tällä hetkellä hyvin ja mitkä asiat eivät puolestaan ole niin hyvin, mutta saavat muut asiat näyttämään silti valoisammilta.

Elämäni positiiviset asiat:

+ Olen tutustunut syksyllä moneen uuteen ihanaan ihmiseen.
+ Tuttuni tsemppaavat rasitusmurtumani kanssa.
+ Mulla on koulussa ihanat uudet- sekä vanhat kaverit.
+ En sairasta mitään sairautta, eikä minun tarvitse pelätä että terveyteni romahtaisi.
+ Läheiseni ovat terveitä.
+ Minulla on ihana koti ja ihanan sotkuinen huone ;)
+ Joulu lähestyy, ja odotan sitä taas innolla.
+ Minulla on ihana perhe ♥

Elämäni huonot asiat ( jotka sitten muistuttavat minua hyvistä asioista )

- Noh tiedätte varmaankin... se murtuma.
- Se särky on välillä todella kova.
- Harmittaa kun ei voi olla kaikkien vanhojenkin kavereitten kanssa samassa koulussa.


Oikeastaan minun oli paljon helpompi keksiä hyviä asioita kuin huonoja. Ehkä se johtuu siitä, että arvostan eläämääni nykyään eri tavalla kuin ennen. En oleta, että tulevaisuus tulee olemaan samanlaista. Tiedän, että tulevaisuus voi muuttua silmänräpäykseltä toisenlaiseksi, joko hyväksi tai huonommaksi, mutta sekin on vain väliaikaista eikä lopullista.
Mitä hyvää ja huonoa teidän päiviinne on sisältynyt?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Proteiinipitoinen raakasuklaakakku

Suklaista sunnuntaita lukijat! Suunnitelmissa on jo pitkään ollut, että julkaisisin blogiin jonkun raakakakku reseptin. Tänään oli juuri sopiva päivä tälle suunnitelmalle. Monet kerrat olen raakakakkuja tehnyt, mutta reseptin täytyy olla minun mielestäni niin täydellinen kuin vaan resepti voi olla. Tottakai kaikilla on oma makunsa, ja joku voi pitää aivan eri makuisesta ruoasta kuin joku toinen pitää. Tässä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa makeus. Toisten mielestä valkosuklaa on juuri sopivan makeaa, kun taas toisille tavallinen suklaakin saattaa olla liikaa. Tämän kakun resepti on kuitenkin omasta mielestäni täyteläinen, mikä onkin kunnon suklaakakun perusta. Jos jollekkin resepti on kuitenkin liian täyteläinen; makeutta voi tarvittaessa lisätä, tai toisinpäin laittaa vähemmän kuin neuvotaan.
Suosittelen tätä reseptiä ehdottomasti glögin kera, sillä resepti on hiukan jouluinen, johtuen varmaankin manteleista. Tulevien viikkojen aikana blogiin alkaakin luultavasti ilmestyä jouluisia reseptejä :-)

Raakasuklaakakku

Pohja:
200g taateleita
3 dl mantelilastuja
1 rkl kaurahiutaleita
2 tl kokosrasvaa
tilkka vettä (n. 1/2 dl)
ripaus kardemummaa

Täyte:
250 g maitorahkaa
1 banaani
1 dl vanilja heraproteiinijauhetta
1 dl raakakaakaojauhetta
2 rkl mantelijauhoja
1/2 dl kaakaovoita
1 rkl hunajaa
1 tl steviajauhetta
ripaus suolaa

Murskaa taatelit, mantelilastut ja kaurahiutaleet sauvasekoittimella keskenään. Lisää sitten loput aineet ja jatka sekoittamista edelleen sauvasekoittimella. Lisää viimeisenä tilkka vettä, jotta pohja saa tarpeeksi kostean olomuodon. Painele se lopuksi leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan ja laita se noin tunniksi pakastimeen.


Muussaa banaani haarukalla ja sekoita sekaan maitorahka. Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi ne taikinaan. Lämmitä kaakaovoita hetken aikaa vesihauteessa, jotta se on helpompi sekoittaa muiden aineiden sekaan. Lisää kaakaovoi sitten taikinaan ja viimeiseksi myös hunaja. Kaada seos pohjan päälle ja anna kakun olla vielä pakkasessa vähintään 2 tuntia.


Kakun voi halutessaan koristella manteli tai kookoslastuilla. Myös erilaiset marjat sopivat loistavasti kakun päälle.
Minä jäänkin nautiskelemaan nyt kakusta sekä juomaan sokeritonta glögiä kynttilöiden valossa. Huomenna sitten takaisin koulunpenkille, toivottavasti teidänkin loma meni hyvin!

lauantai 25. lokakuuta 2014

Arki voi yllättää!







Torstai aamuna en todellakaan  osannut odottaa, mitä tuleva päivä toisi tullessaan. Tiesin ainoastaan, että näkisin hyvää kaveriani Annia Lahdessa, mutta loppupäivän suunnitelmista ei ollut vielä mitään tietoa. Puolen päivän jälkeen nappasin bussin kohti Lahtea, ja bussissa sainkin Annilta viestin, että hän oli voittanut liput Diandran levyjulkkareihin ja pyysi minut mukaan. Tottakai halusin mukaan, vaikka vähän arveluttikin, sillä jalka oli ollut taas pari päivää aika kipeä sekä olin muutenkin ollut flunssassa äskettäin. Joka tapauksessa käytiin Annin kanssa Roberts Cafessa lounaalla ja sitten suuntasimmekin kohti juna-asemaa ja Helsinkiä. Ihanaa kun junalla pääsee niin nopeasti melkeimpä minne vaan, joten jouduttiin istumaan vain tunti junassa. Ei olisi kyllä haitannut vaikka toinen tunti olisi mennytkin, sen verran hauskaa oli nimittäin jutella ja nauraa Annin kanssa.
Helsingissä meidän täytyi löytää Mikonkadulle ja etsiä lähistöltä ratikka, sillä levyjulkkarit järjestettiin ratikassa. Lopulta löydettiin oikeaan paikkaan ja saatiin vieläpä hyvät istumapaikat ratikassa. Ratikka oli ihan täynnä, joten tunnelma oli aivan huippuluokkaa. Jokaiselle istumapaikalle oli aseteltu pieni kangaskassi, joka sisälsi T-paidan, sipsejä, suloisesti koristellun muffinssin sekä kaikkea pientä tilpehööriä. Tottakai Diandra esiintyi omissa levyjulkkareissaan meille ja tuolla naisella onkin uskomaton ääni livenä. Päästiin myös juttelemaan Diandralle ja ottamaan myös yhteiskuva hänen kanssaan. Ratikka-ajelu kesti puolitoista tuntia ja ei kyllä kertaakaan ollut matkan aikana tylsää, sillä Diandran esitysten lisäksi hänen levyjään sekä pari uutta kännykkää arvottiin "matkustajille". Vaikkemme voittaneetkaan Annin kanssa mitään, ei se harmittanut, sillä uskomaton päivä takana ja vieläpä mahtavassa seurassa. En olisi kyllä aamulla uskonut, että istuisin illalla ratikassa kuuntelemassa Diandran keikkaa!