sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Minä ja anoreksia

Minulta on joskus kysytty täällä blogissa, olenko joskus kärsinyt anoreksiasta. Ne kommentit olen poistanut mahdollisimman pian, jotta salaisuuteni ei paljastuisi. Niitä kysymyksiä ei ole pitkään aikaan tullut, sillä olen ollut normaalipainoinen jo yli vuoden. Häpesin menneisyyttäni pitkään, enkä todellakaan yli vuosi sitten olisi voinut tästä kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että miksi menneisyyttään pitää salailla? Pelkäänkö todella, että ihmiset koulun käytävällä haukkuisivat minua menneisyyteni takia? Jos niin kävisi, taitaisi kyse olla tiedon puutteesta eikä minusta itsestäni. Miksi sitten kirjoitan sairaudesta nimeltä anorexia nervosa? Koska haluan näyttää teille, kuinka paljon se voi elämästä tuhota, mutta myös sen että siitä voi myös parantua. Ja voin sanoa, että anoreksia ei ole kaunista, joten herkimmät voivat siis valmistautu tai olla lukematta ollenkaan. Olen valinnut postaukseen rumimmat kuvat, mitä minusta on tuolta ajalta saanut!


Minä 12-vuotiaana (ennen kuin aloin laihduttamaan)

Aloitin laihduttamisen 6-luokan lopulla, jolloin elämässäni oli tapahtunut paljon myllerryksiä. Monet kaverisuhteet menivät ristiin, murrosikä teki tulojaan ja ylä-asteelle siirtyminen oli edessä. Harrastin uintia, mutta olin aika pyöreä, liikunnallisuudestani huolimatta. Osittain painoni oli tietenkin lihasta, mutta herkuttelullakin oli merkitystä.


Kun ylä-aste alkoi, painoa oli tippunut jo kymmenen kiloa. Koulumatkat kuljin pyörällä, kunnes keksin, että kävely polttaisi tehokkaammin kaloreita. Aloin panostaa myös koulun käyntiin enemmän, jotta voisin olla kaikin puolin täydellinen. Harrastin tuolloin myös uintia, joten päivittäinen urheilumäärä taisi keskimäärin olla 4 tuntia päivässä. Päiväni rytmittyi siis koulun, liikunnan ja ennen kaikkea syömisen ympärille. Koulumatkaa kävellessäni, mietin mitä söisin koulussa vai söisinkö ollenkaan. Koulussa istuin tunnit hiljaa paikallani, enkä jutellut juurikaan kavereiden kanssa tunnilla, sillä halusin olla mieliksi opettajalle. Tottakai minulla oli käsi pystyssä aina kun jotain kysyttiin, mutta muuten yritin olla hiljaa. Välillä mietinkin, miten minulla kuitenkin oli kavereita, sillä en huomioinut heitä todellakaan tarpeeksi. Sellaista se tosi ystävyys taitaa olla.Ylä- ja alamäet kuljetaan yhdessä, kävi miten kävi.
Kun talvi teki tulojaan se järkyttävä kylmyys iski. Ei, ei suinkaan se talven tavallinen kylmyys, vaan kylmyys joka oli kehossa kuin olisit joka päivä ollut kipeä. Itseasiassa ruuminlämpöni oli joulusta lähtien 35 asteen korvilla, lähes mihin aikaan tahansa vuorokaudesta. Yritin viettää välitunnit usein vessassa, sillä ulkona seisominen oli helvettiä ja saisin vessassa pestä käsiäni lämpimän veden alla ja se auttoi hetkeksi.
Uinnissa tulokseni eivät parantuneet päinvastoin, ne heikentyivät. Ihmettelin, miksi niin kävi. Luulin syyn olevan liikakiloissa, mutta toisiasia oli, että olin laihduttanut lihakseni pois. Ei minulla rasvaakaan kehossa ollut, vaan kehoni kävi säästöliekillä ja otti energian sisäelimistäni.
Kun mietin seiska-luokkaa, en oikeastaan muista kuin laihdutuksen. Vaikka muistan hetkiä vaikkapa kavereiden kanssa, laihdutus onnistui pääsemään silti ajatuksiini. Toisin sanoen, joka muiston tuolta ajalta on pilannut anoreksia.


Oli huhtikuun kolmas päivä, kun jouduin sairaalaan. Muutaman kilon kuluttua, minua ei välttämättä olisi ollut enää olemassa. En suostunut syömään sairaalassa enää sitä vähäistäkään mitä ennen söin, joten en siis syönyt yhtään mitään. Miksikö niin tein? Syömättömyys auttoi ehkä hiukan, kun en päässyt enää himoliikkumaan kuten ennen. Suurin syy kuitenkin varmaan oli, että olin kirjaimellisesti sekaisin. Meni noin kuukausi ennen kuin suostuin omatoimisesti "syömään". Syöminen tarkoitti minulle sitä, että istuin kaksi tuntia syömässä yhtä porkkanan palasta. Kun pystyin syömään tarpeeksi itse, minut otettiin psykiatriselle osastolle.






Psykan puolella, todellinen taistelu vasta alkoi. Se miltä anoreksia oikeasti tuntuu, voi vaan toinen anorektikko ymmärtää. Anoreksian lisäksi kärsin masennuksesta. En hymyillyt, en itkenyt, olin vain. Koko kesäni oli yhtä tuskaa. Elin tuona kesänä ainoastaan muutaman onnellisen hetken, jotka nekin pyyhkiytyivät siihen, kuinka ahdistavaa syöminen minulle oli. Peilistä katsoi joka päivä lihavampi, rumempi ja huonompi Lili. Ajattelin että olin epäonnistunut.

Kun painoni alkoi pikkuhiljaa nousta, aivonikin alkoivat taas toimia. Vaikka syöminen ahdisti, minua motivoi se, että haluaisin joskus olla oikeasti onnellinen. Anoreksian antamaa onnea ei voi koskaan saavuttaa, sillä haluat joka kilon jälkeen olla vieläkin kevyempi. Pääsin lopulta osastolta 7 kuukauden taistelun jälkeen. Ja aloitinkin silloin tämän blogin pidon aivan sen kunniaksi!:)

Vaikka pääsin kotiin, en ollut parantunut. Syömiseni oli edelleen hyvin kontrolloitua ja suunniteltua. Minulla oli rituaaleja ennen syömistä ja syömisen jälkeen, mutta olin kuitenkin paljon terveempi kuin pitkään aikaan. Pystyin jopa syömään herkkuja! Minua kuitenkin stressasi eniten, että lihoisin jos en liikkuisi tarpeeksi. Niillä ruokamäärillä, mitä söin ei vain ollut edes mahdollista lihoa, kun vertaa missä kunnossa olin. Olin kuitenkin toisinaan hyvin onnellinen, sillä minulla oli ihanat kaverit, perhe sekä minun ei enää tarvinut olla sairaalassa.

 Seuraavana keväänä asiat menivät taas huonompaan päin. Paino putosi pikkuhiljaa, ja lopulta paino olikin huomaamatta tippunut taas sen kymmenen kiloa siitä vähäisestä painosta, minkä olin viime syksynä saavuttanut. Suurimman sysäyksen painon putoamiselle antoi Saksan reissu luokkamme kanssa. Olin kuitenkin laihtunut ja voinut huonommin koko kevään, mutta Saksassa söin oikeastaan vain salaattia ja välillä palasen leipää. Kukaan reissussa ei olisi voinut tehdä mitään paremmin, sillä minua oikeasti tuettiin reissussa eikä kukaan kuitenkaan pakottanut minua mihinkään. Ympärilläni oli joukko luokkakavereitani, jotka jaksoivat olla ympärilläni, vaikka oikeasti olisin voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Luojan kiitos sain asua kaverini kanssa samassa kodissa Saksassa, sillä yksinäisyys ei tuolloin minulle olisi ollut hyväksi.

Tämä kuva otettiin muutama viikko Saksan reissun jälkeen. Koko alkukesän pysyin oikeastaan samoissa mitoissa. En lihonut, vaan oikeastaan laihduin koko ajan enemmän, vaikka oikeasti söin kuin hevonen. Aloitin tuolloin juoksemisen, joten kulutin hurjasti kaloreita sen myötä. Suurin syy kuitenkin laihtumiseen oli, kun kehoni ei tiennyt enää miten toimia. Kun paino oli melkein samoissa lukemissa, kuin viimeksi osastolle joutuessani, sain kuulla lääkärissä elämäni pahimmat lauseet. "Jos joudut painosi laskee vielä muutaman kilon, tulet joutumaan osastolle, ja silloin sinut luetellaan krooniseksi anorektikoksi." Tuo lause tarkoitti toisin sanoen sitä, että mahdollisuuteni parantua anoreksiasta olivat hyvin pienet, jos en ryhdistyisi. Minua ei onneksi kielletty juoksemasta, sillä sen ansiosta suostuin syömään. Minulle tärkeämpää on päästä liikkumaan, kuin syödä minimaalisen vähän. Ehtona liikkumiseen oli kuitenkin, että minun pitäisi syödä niin että painoni nousisi. Olin valmis siihen, sillä rakastin liikuntaa, enkä halunnut luopua siitä.


 Yllä oleva kuva, on yksi pahimmista anoreksia ajan kuvistani. Laihtuessani, minulta lähtee selästä ja olkapäistä, sekä jaloista eniten lihaksia/(rasvaa?). Tottakai minulta kylkiluutkin törröttävät, mutta ruumiinrakenteeni on sellainen, että olkapääni ovat luonnostaan kaikista luisevimmat.

Sanon edelleen, että ripari oli yksi elämäni parhaista viikoista. Ei sen takia, että olisin tullut uskoon, vaan sen että silloin uskalsin vihdoin päästää anoreksiasta edes hetkeksi irti. Sitä iloa en ollut pitkään aikaan saanut. Onnistuin myös saamaan riparilla pari lisäkiloa, sillä riparilla tunnetusti "syödään kokoajan"! Riparilla minulla oli myös ympärilläni ihania ihmisiä, joiden ansiosta jaksoin vaikeinakin hetkinä ♥

 Loppukesästä painoa alkoi tulla lisää. En ollut enää alipainon rajoilla, vaan pääsin suurinpiirtein keskelle normaalipainoa. Elin tuona syksynä elämäni onnellisinta aikaa, sillä ajatukseni terveydestä olivat muuttuneet täysin. Liikuin hulluna, mutta söin myös hulluna! Se ahdisti, mutta paino pysyi samoissa lukemissa, joten siedin sen. Aloin nauttia elämästäni eri tavoin kuin ennen ja ysiluokasta jäikin onneksi ihania muistoja, johon anoreksia ei enää mahtunut mukaan.

Mennään vuosi eteenpäin. Miten minä nykyään voin? Aika hyvin, omasta mielestäni. Fyysisesti voin erittäin hyvin, kaiken kokemani jälkeen, mutta pääkoppa ei aina meinaa pysyä perässä. Vaikeinta on kun en nykyään pääse liikkumaan, rasitusmurtumani vuoksi. Kun en kuluta yhtä paljon kuin ennen, pelko lihomisesta kasvaa. Kun pelkää lihomista, se näkyy myös syömisessä. Tai ainakin toisinaan. Kuitenkin olen pärjännyt tänä vuonna äärettömän hyvin, verrattuna edellisvuosiin. Toivonkin että pääsisin pian liikkumaan, niin kaikki olisi suurinpiirtein kunnossa. Minun olisi helpompi syödä, eikä se ahdistaisi niin paljon kuin nykyään. Tiedän että syömishäiriö, tulee kolkuttamaan minua aina välillä varmaankin loppuelämäni ajan, mutta se annanko sille valtaa on asia erikseen. Toivottavasti tämä teksi, ei vaikuta siihen miten te minut näette. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennenkin, mutta haluan myös blogin puolella olla rehellinen, enkä vain luoda ympärilleni keinotekoisen pilvilinnan.



lauantai 1. marraskuuta 2014

Lokakuun suosikit ♥

//Lokakuun alussa oltiin katsomassa Jannika B:tä Sibeliustalolla. Tuolla naisella on ihan uskomaton ääni! // Silloin kun puissa oli vielä lehtiä... // Banaanijuustokakkua treenaavalle, miten olisi? // Hiukset kiharalle ja hymyä huulille //

// Sitä on pikkuhiljaa päästy "treenien" makuun. Uintia ja salia on hiukan kokeilu, ja uinnista ei ainakaan murtumajalka ole tullut kipeäksi // Kookosta olen nykyään käyttänyt resepteissä aika paljon, esimerkiksi tuorepuuroissa tai raakakakuissa // Iloinen uimari :-) //

// I love me -messut Hennan ja Huitsin kanssa. Pakko päästä ensi vuonna uudelleen! // Syysloman ohjelmaan kuului myös Viron reissu. Siskon kanssa oltiinkin koko reissu kiinni toisissamme ja täysin tappelematta:D Jännä juttu, sillä pari vuotta sitten emme edes sietäneet toisiamme! Joka tapauksessa, ihanaa kun ollaan nykyään niin läheisiä :-) // Tottakai Tallinnasta lähti mukaan Niket! Oliko se edes yllätys? Niin Nike-fani minusta on nykyään tullut. //

 // Ihanan Annin kanssa kuuntelemassa Diandraa raitiovaunussa. En olisi kyllä aamulla uskonut, että ratikkakeikalta itseni löytäisin :D // Raakasuklaakakku tuo jo hiukan joulun tuntua, vaikka siihen pitkä aika onkin. // Ihanan pehmoinen ja lämmin villapaita. Villapaitoja ei koskaan voi olla liikaa! //