sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Minä ja anoreksia

Minulta on joskus kysytty täällä blogissa, olenko joskus kärsinyt anoreksiasta. Ne kommentit olen poistanut mahdollisimman pian, jotta salaisuuteni ei paljastuisi. Niitä kysymyksiä ei ole pitkään aikaan tullut, sillä olen ollut normaalipainoinen jo yli vuoden. Häpesin menneisyyttäni pitkään, enkä todellakaan yli vuosi sitten olisi voinut tästä kirjoittaa. Tajusin kuitenkin, että miksi menneisyyttään pitää salailla? Pelkäänkö todella, että ihmiset koulun käytävällä haukkuisivat minua menneisyyteni takia? Jos niin kävisi, taitaisi kyse olla tiedon puutteesta eikä minusta itsestäni. Miksi sitten kirjoitan sairaudesta nimeltä anorexia nervosa? Koska haluan näyttää teille, kuinka paljon se voi elämästä tuhota, mutta myös sen että siitä voi myös parantua. Ja voin sanoa, että anoreksia ei ole kaunista, joten herkimmät voivat siis valmistautu tai olla lukematta ollenkaan. Olen valinnut postaukseen rumimmat kuvat, mitä minusta on tuolta ajalta saanut!


Minä 12-vuotiaana (ennen kuin aloin laihduttamaan)

Aloitin laihduttamisen 6-luokan lopulla, jolloin elämässäni oli tapahtunut paljon myllerryksiä. Monet kaverisuhteet menivät ristiin, murrosikä teki tulojaan ja ylä-asteelle siirtyminen oli edessä. Harrastin uintia, mutta olin aika pyöreä, liikunnallisuudestani huolimatta. Osittain painoni oli tietenkin lihasta, mutta herkuttelullakin oli merkitystä.


Kun ylä-aste alkoi, painoa oli tippunut jo kymmenen kiloa. Koulumatkat kuljin pyörällä, kunnes keksin, että kävely polttaisi tehokkaammin kaloreita. Aloin panostaa myös koulun käyntiin enemmän, jotta voisin olla kaikin puolin täydellinen. Harrastin tuolloin myös uintia, joten päivittäinen urheilumäärä taisi keskimäärin olla 4 tuntia päivässä. Päiväni rytmittyi siis koulun, liikunnan ja ennen kaikkea syömisen ympärille. Koulumatkaa kävellessäni, mietin mitä söisin koulussa vai söisinkö ollenkaan. Koulussa istuin tunnit hiljaa paikallani, enkä jutellut juurikaan kavereiden kanssa tunnilla, sillä halusin olla mieliksi opettajalle. Tottakai minulla oli käsi pystyssä aina kun jotain kysyttiin, mutta muuten yritin olla hiljaa. Välillä mietinkin, miten minulla kuitenkin oli kavereita, sillä en huomioinut heitä todellakaan tarpeeksi. Sellaista se tosi ystävyys taitaa olla.Ylä- ja alamäet kuljetaan yhdessä, kävi miten kävi.
Kun talvi teki tulojaan se järkyttävä kylmyys iski. Ei, ei suinkaan se talven tavallinen kylmyys, vaan kylmyys joka oli kehossa kuin olisit joka päivä ollut kipeä. Itseasiassa ruuminlämpöni oli joulusta lähtien 35 asteen korvilla, lähes mihin aikaan tahansa vuorokaudesta. Yritin viettää välitunnit usein vessassa, sillä ulkona seisominen oli helvettiä ja saisin vessassa pestä käsiäni lämpimän veden alla ja se auttoi hetkeksi.
Uinnissa tulokseni eivät parantuneet päinvastoin, ne heikentyivät. Ihmettelin, miksi niin kävi. Luulin syyn olevan liikakiloissa, mutta toisiasia oli, että olin laihduttanut lihakseni pois. Ei minulla rasvaakaan kehossa ollut, vaan kehoni kävi säästöliekillä ja otti energian sisäelimistäni.
Kun mietin seiska-luokkaa, en oikeastaan muista kuin laihdutuksen. Vaikka muistan hetkiä vaikkapa kavereiden kanssa, laihdutus onnistui pääsemään silti ajatuksiini. Toisin sanoen, joka muiston tuolta ajalta on pilannut anoreksia.


Oli huhtikuun kolmas päivä, kun jouduin sairaalaan. Muutaman kilon kuluttua, minua ei välttämättä olisi ollut enää olemassa. En suostunut syömään sairaalassa enää sitä vähäistäkään mitä ennen söin, joten en siis syönyt yhtään mitään. Miksikö niin tein? Syömättömyys auttoi ehkä hiukan, kun en päässyt enää himoliikkumaan kuten ennen. Suurin syy kuitenkin varmaan oli, että olin kirjaimellisesti sekaisin. Meni noin kuukausi ennen kuin suostuin omatoimisesti "syömään". Syöminen tarkoitti minulle sitä, että istuin kaksi tuntia syömässä yhtä porkkanan palasta. Kun pystyin syömään tarpeeksi itse, minut otettiin psykiatriselle osastolle.






Psykan puolella, todellinen taistelu vasta alkoi. Se miltä anoreksia oikeasti tuntuu, voi vaan toinen anorektikko ymmärtää. Anoreksian lisäksi kärsin masennuksesta. En hymyillyt, en itkenyt, olin vain. Koko kesäni oli yhtä tuskaa. Elin tuona kesänä ainoastaan muutaman onnellisen hetken, jotka nekin pyyhkiytyivät siihen, kuinka ahdistavaa syöminen minulle oli. Peilistä katsoi joka päivä lihavampi, rumempi ja huonompi Lili. Ajattelin että olin epäonnistunut.

Kun painoni alkoi pikkuhiljaa nousta, aivonikin alkoivat taas toimia. Vaikka syöminen ahdisti, minua motivoi se, että haluaisin joskus olla oikeasti onnellinen. Anoreksian antamaa onnea ei voi koskaan saavuttaa, sillä haluat joka kilon jälkeen olla vieläkin kevyempi. Pääsin lopulta osastolta 7 kuukauden taistelun jälkeen. Ja aloitinkin silloin tämän blogin pidon aivan sen kunniaksi!:)

Vaikka pääsin kotiin, en ollut parantunut. Syömiseni oli edelleen hyvin kontrolloitua ja suunniteltua. Minulla oli rituaaleja ennen syömistä ja syömisen jälkeen, mutta olin kuitenkin paljon terveempi kuin pitkään aikaan. Pystyin jopa syömään herkkuja! Minua kuitenkin stressasi eniten, että lihoisin jos en liikkuisi tarpeeksi. Niillä ruokamäärillä, mitä söin ei vain ollut edes mahdollista lihoa, kun vertaa missä kunnossa olin. Olin kuitenkin toisinaan hyvin onnellinen, sillä minulla oli ihanat kaverit, perhe sekä minun ei enää tarvinut olla sairaalassa.

 Seuraavana keväänä asiat menivät taas huonompaan päin. Paino putosi pikkuhiljaa, ja lopulta paino olikin huomaamatta tippunut taas sen kymmenen kiloa siitä vähäisestä painosta, minkä olin viime syksynä saavuttanut. Suurimman sysäyksen painon putoamiselle antoi Saksan reissu luokkamme kanssa. Olin kuitenkin laihtunut ja voinut huonommin koko kevään, mutta Saksassa söin oikeastaan vain salaattia ja välillä palasen leipää. Kukaan reissussa ei olisi voinut tehdä mitään paremmin, sillä minua oikeasti tuettiin reissussa eikä kukaan kuitenkaan pakottanut minua mihinkään. Ympärilläni oli joukko luokkakavereitani, jotka jaksoivat olla ympärilläni, vaikka oikeasti olisin voinut romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Luojan kiitos sain asua kaverini kanssa samassa kodissa Saksassa, sillä yksinäisyys ei tuolloin minulle olisi ollut hyväksi.

Tämä kuva otettiin muutama viikko Saksan reissun jälkeen. Koko alkukesän pysyin oikeastaan samoissa mitoissa. En lihonut, vaan oikeastaan laihduin koko ajan enemmän, vaikka oikeasti söin kuin hevonen. Aloitin tuolloin juoksemisen, joten kulutin hurjasti kaloreita sen myötä. Suurin syy kuitenkin laihtumiseen oli, kun kehoni ei tiennyt enää miten toimia. Kun paino oli melkein samoissa lukemissa, kuin viimeksi osastolle joutuessani, sain kuulla lääkärissä elämäni pahimmat lauseet. "Jos joudut painosi laskee vielä muutaman kilon, tulet joutumaan osastolle, ja silloin sinut luetellaan krooniseksi anorektikoksi." Tuo lause tarkoitti toisin sanoen sitä, että mahdollisuuteni parantua anoreksiasta olivat hyvin pienet, jos en ryhdistyisi. Minua ei onneksi kielletty juoksemasta, sillä sen ansiosta suostuin syömään. Minulle tärkeämpää on päästä liikkumaan, kuin syödä minimaalisen vähän. Ehtona liikkumiseen oli kuitenkin, että minun pitäisi syödä niin että painoni nousisi. Olin valmis siihen, sillä rakastin liikuntaa, enkä halunnut luopua siitä.


 Yllä oleva kuva, on yksi pahimmista anoreksia ajan kuvistani. Laihtuessani, minulta lähtee selästä ja olkapäistä, sekä jaloista eniten lihaksia/(rasvaa?). Tottakai minulta kylkiluutkin törröttävät, mutta ruumiinrakenteeni on sellainen, että olkapääni ovat luonnostaan kaikista luisevimmat.

Sanon edelleen, että ripari oli yksi elämäni parhaista viikoista. Ei sen takia, että olisin tullut uskoon, vaan sen että silloin uskalsin vihdoin päästää anoreksiasta edes hetkeksi irti. Sitä iloa en ollut pitkään aikaan saanut. Onnistuin myös saamaan riparilla pari lisäkiloa, sillä riparilla tunnetusti "syödään kokoajan"! Riparilla minulla oli myös ympärilläni ihania ihmisiä, joiden ansiosta jaksoin vaikeinakin hetkinä ♥

 Loppukesästä painoa alkoi tulla lisää. En ollut enää alipainon rajoilla, vaan pääsin suurinpiirtein keskelle normaalipainoa. Elin tuona syksynä elämäni onnellisinta aikaa, sillä ajatukseni terveydestä olivat muuttuneet täysin. Liikuin hulluna, mutta söin myös hulluna! Se ahdisti, mutta paino pysyi samoissa lukemissa, joten siedin sen. Aloin nauttia elämästäni eri tavoin kuin ennen ja ysiluokasta jäikin onneksi ihania muistoja, johon anoreksia ei enää mahtunut mukaan.

Mennään vuosi eteenpäin. Miten minä nykyään voin? Aika hyvin, omasta mielestäni. Fyysisesti voin erittäin hyvin, kaiken kokemani jälkeen, mutta pääkoppa ei aina meinaa pysyä perässä. Vaikeinta on kun en nykyään pääse liikkumaan, rasitusmurtumani vuoksi. Kun en kuluta yhtä paljon kuin ennen, pelko lihomisesta kasvaa. Kun pelkää lihomista, se näkyy myös syömisessä. Tai ainakin toisinaan. Kuitenkin olen pärjännyt tänä vuonna äärettömän hyvin, verrattuna edellisvuosiin. Toivonkin että pääsisin pian liikkumaan, niin kaikki olisi suurinpiirtein kunnossa. Minun olisi helpompi syödä, eikä se ahdistaisi niin paljon kuin nykyään. Tiedän että syömishäiriö, tulee kolkuttamaan minua aina välillä varmaankin loppuelämäni ajan, mutta se annanko sille valtaa on asia erikseen. Toivottavasti tämä teksi, ei vaikuta siihen miten te minut näette. Olen edelleen se sama ihminen kuin ennenkin, mutta haluan myös blogin puolella olla rehellinen, enkä vain luoda ympärilleni keinotekoisen pilvilinnan.



23 kommenttia:

  1. sä oot lili tosi tosi tosi ROHKEE kun uskalsit julkasta tän postauksen ♥ oon susta ylpee! mä muistan sen Lilin, niihin aikoihin kun tutustuttiin, miten hirveen pieni sä olit... silti vaikka sä olit kovin masentunut, susta paistoi aina aurinko ja mä tiesin että sä selviät kyllä kaikeista, sä oot vahva tyttö ♥ ja mun mielestä sä oot muuttunut positiivisesti ihan hirveesti! ollaan Iinanki kanssa puhuttu, että sä oot meiän molempien idoli ja ihaillaan sua siitä miten ihminen voi päästä niin vaikeista asioista yli ja eteenpäin kun sä! sä jaksat aina nähdä asioissa kaikkea positiivista. (voi apua mua alkaa jo itkettämään) mä ihailen sua Lili, miten ihana ihminen sä oletkaan ja mulle niin kovin tärkeä ♥ "Kaunis pieni ihminen, sä olet ainutlaatuinen ♥"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sini kulta! Olipa toi kauniisti sanottu :) Ilman sua ja Iinaa en ois varmaan selvinnyt, sillä tuitte mua sillä että olitte mun lähelläni ❤️

      Poista
  2. Mä yhdyn Siniin, mun ei tarvi sen enempää sanoa tässä kuin että oon ylpee susta. Sini sanoi jo kaiken sen mitä mäkin olisin sanonut. Meidän positiivinen pikku Lili. Oot tärkee. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin oon Iina susta niin ylpee! Ja sä ja Sini ootte oikeesti molemmat niin supertärkeitä! Ilman teitä en ois selvinny ❤️

      Poista
  3. Uskomattoman rohkee ja upee! Tiiän mitä käyt läpi ja voimia viel eteenpäin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos kauheasti ja voimia sinulle kanssa! ❤️

      Poista
  4. Voi lili sä oot niin tärkee, vahva ja ihana! ❤️ Oon niin onnellinen, että sä oot vielä täällä ja muistan ton huhtikuun kolmannen ku eilisen päivän. Oot niin rakas❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat sanat Selina! Ja oikeesti iso kiitos, kun kävitte minua yhdessä muiden kanssa katsomassa ❤️

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Onmeksi asiat ovat nykyään paaaaljon paremmin ❤️

      Poista
  6. tällänen aihe vaatii tosi paljon rohkeutta kirjottaa ja siitä nostan sulle hattua!!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitoksia, kyllähän se paljon jännitti ja mietityttää kyllä hiukan jälkikäteen :D

      Poista
  7. Vastaukset
    1. Hahaa kiitos, arvelenkin kuka olet <3

      Poista
  8. Voi lili!! Todella rohkea teksti:) Muistan vieläkin melko hyvin kun jouduit seiskalla sairaalaan, ja olit melko pitkää pois:( se oli ihan hirveetä kun olit niin ilonen ja mukava!! mulla ei oo kokemusta anoreksiasta mutta kuullostaa ihan hirveältä!!:-( onneks oot nyt kuitenkin terve<3 oon ilonen et sain nauttia ysillä noin ihanan, positiivisen, mukavan, ilosen ja ystävällisen tytön seurasta!! Toivon sulle kaikkea hyvää koska ansaitset kaikkee hyvää!! Toivottavasti säki saat sun jalan kuntoo pian et pääset liikkuu!!:-)

    VastaaPoista
  9. Voi kiitos tosi paljon! Anoreksian seuraaminen vierestä on kauheaa, sillä olen omien kokemusten pohjalta nähnyt myös muita samanlaisia tapauksia. On kauheaa kun nääntymäisillään oleva anorektikko ei tajua sitä, kuinka sairas hän oikeasti on. Ja kun sitäkään ei voi itse käsittää, ennen kuin kokee sen. Kiitos paljon ja tosi hyvää talvenalkua sulle :-) <3

    VastaaPoista
  10. Eiiii vitsi oot vahva ihminen<3 Luin tän vasta ja voin samaistua moneen lauseeseen taas kerran! esim toi että pääkoppa tulee perässä on ihan totta, koska psyyke on monta kertaa vahvempi vaikuttaja ku fyysinen puoli ja psyykkinen kipu monta kertaa pahempaa. Sä oot ku vertaistuki mulle, itelläki meinaan alko about seiskaluokan alussa kaiken maailman ongelmat terveydenkaa, tosin mulle oli vähän toisin päin ku sulla, yritin hirmusesti lihottaa ja lihottaa epäterveellisellä tavalla syömällä kaikkee roskaruokaa ainoastaan, koska en ollu tyytyväinen mun 'poikakroppaan', josta sain kuittailuja vähän väliä. Mun päivän ruuissa kaikki muu oli epäterveellistä paitsi kouluruoka.. Sehän sitte alko näkymää kropassa kaikenlaisina vaivoina ku mun suoliston bakteerikanta häiriinty jne.. ramppailin lääräreillä vähä väliä ja joka kerta tietty eri diagnoosi., sekös sitte henkisesti raastoki tollasena herkkänä aikana. Nyt myöhemmin oon ihan sujut sen kanssa etten liho helposti (en oo koskaan päässy yli 46 kilon), mikä oli joskus mun ongelma:D Tosin oon tajunnu ettei se kuitenkaa tarkota että saisin syyä ihan mitä vaan koska mulla epäterveellinen ruokavalio ja liikkumattomuus vaikuttaa elimistössä myöskin, vaikken lihokaan. Ja tietty psyykkiseen puoleenkin sillä on vaikutusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua en ole huomannut tätä! Kiitos valtavasti ja ihanaa jos olen pystynyt olemaan sulle vertaistukena! :)♥

      Poista
  11. Todella rohkea postaus :)
    Olen iloinen siitä että olet parantunut, koska tiedän miltä tuntuu katsoa sivusta eikä pysty tekemään mitään. Se parantumisen halu täytyy aina tulla siitä itse ihmisestä ja olen iloinen että teit sen valinnan :)

    ❀ Cinderella Days ❀

    VastaaPoista
  12. Vanhan sydäntä lämmittää nähdä näitä parantumistarinoita tällaisena entisenä luurankona. Muistan hyvin sen tunteen, kun ruoka lakkasi vaan maistumasta, mutta itselläni se tapahtui masennuksen takia. Unohtelen edelleen välillä syödä, mutta näillä treenimäärillä se ei ole suotavaa ja rankaisee heti. Minne perusmatkalle olet menossa?

    VastaaPoista